Helmikuussa 2023 päätin, että osaltani työskentely lastensuojelussa on tullut tiensä päähän. Tämä antoisa matka oli jatkunut jo vuodesta 1996. Hakeuduin työskentelemään kesällä 2023 vammaispalveluihin Tampereelle ja syksyllä Lapin hyvinvointialueelle Kittilään ja Kolariin.
Huhtikuussa 2024 ajoimme Ylläsjärveltä kohti Tamperetta ja pohdimme vaimoni kanssa, että mitä töitä alkaisin etsimään ”etelässä”. Totesin, että lastensuojeluun en todellakaan aio palata, kuten olin aiemmin rehvakkaasti päättänyt.
Muutaman päivän kuluttua olin perhetukikeskuksessa tekemässä keikkavuoroa. Kiitos tästä kuuluu kyseisen perhetukikeskuksen johtajalle, vanhalle työkaverilleni kahdenkymmen vuoden takaa. Hän houkutteli tekemään ensin yhden työvuoron ja siitä se kipinä sitten taas syttyi.
Huomasin varsin nopeasti, että itse perustyö ei ollut muuttunut, vaikka lasten maailma olikin muuttunut mm. tekniikan kehittymisen myötä eri laitteiden ruutujen tuijottamiseen. Älypuhelin ja sen käyttäminen vaikutti hallitsevan lasten arkea yötä päivää ja tähän ongelmaan puuttuminen oli haasteellista, jopa mahdotonta. Oli kuitenkin upeaa todeta, että kuunteleminen ja läsnäolo olivat edelleen ne tärkeimmät työvälineet, huumoria ja leikkisyyttä toki unohtamatta.
Toukokuussa aloitin työt Lastenkoti Lähteessä yksikön johtajana. Olin löytänyt uudelleen liekiksi muuttuneen kipinän tehdä tätä haastavaa ja tärkeää työtä maailmassa, joka on tällä hetkellä lapsille kaoottinen ja uhkia täynnä. Keskusteluita käydään sodasta, sodan uhasta, maailman politiikasta samalla, kun ruokaillaan tai kahvitellaan.
Lasten näköalattomuus on todellinen haaste. Heidän unelmansa tulevaisuudesta voivat olla ristiriidassa yhteiskunnan normien näkökulmasta. Kaikesta huolimatta he yrittävät parhaansa ja me työntekijöinä saamme ja voimme tukea heitä löytämään ilon ja unelman omannäköisestä tulevaisuudesta.
Olen paljon pohtinut lastensuojelun kehittymistä vuosikymmenien varrelta, yksin ja upeiden työkavereiden kanssa. Onko suunta ollut oikea? Kysymys jää avoimeksi, mutta avaan muutamia ajatuksiani aiheesta: Lastensuojelun lainsäädäntö on vienyt paljon työvälineitä työntekijöiltä. Lapsilla on oikeuksia enemmän kuin velvollisuuksia. Erilaisten paperitöiden määrä on lisääntynyt merkittävästi, ja työntekijät viettävät tietokoneen äärellä paljon aikaa suhteessa työaikaansa (monitorikasvatusta). Erilaisten diagnoosien määrä on kasvanut valtavasti ja kirjo eri lääkkeitä on arkipäivää. Yhteisöllisyys loistaa poissaolollaan. Vanhat ”terveelliset” harrastukset ovat kadonneet. Hyvinvointialueet ovat tuoneet aivan uudenlaiset haasteet yksityisille palveluntuottajille.
Tästä kaikesta edellä mainitusta ja puuttuvista näkökulmista huolimatta teemme joka päivä sijaishuollossa parhaamme lapsien tulevaisuuden hyväksi.
Lainaan lopuksi suuresti arvostamaani Jari Sinkkosta muutaman päivän takaisesta haastattelusta:
”Sitä, että perhana, nyt en anna periksi. Sitä on liian vähän. Ihmisiä kannetaan silkkityynyllä kivikkojen yli, ettei vaan tule pipi. Se on ihan päin helkkaria. Kyllä meidän pitää oppia sietämään jossain määrin pettymyksiä”.
Toni Torikka
Yksikönjohtaja
Lastenkoti Lähde